Kasvain löytyy

Oli sunnuntai 23.2.2014. Kävin aamulla suihkussa. Jostain syystä tölväsin itseäni rintaan ja se sattui kohtuutoman paljon. Koetin uudestaan kipukohtaa ja tunsin sormissani patin - ison patin. En oikein tiennyt, mitä piti ajatella.. Mulla oli menkat meneillään ja kun hormonitoiminta on ollut vähn mitä on, niin jotenkin ajattelin ensimmäisenä, että siihen tämä nytkin liittyisi. Ja rintakudos on mulla aina ollut muutenkin tosi muhkuraista.
Asia jäi kuitenkin vaivaamaan..
Istuin sohvan nurkassa, koetin katsella telkkaria..
Nikolla oli muutto meneillään, olisin kovin mielelläni mennyt auttamaan. Mutta ilmeisesti auttavia käsiä oli riittävästi, joten apuani ei kaivattu. Varsinkin nyt, olisin kaivannut jotain muuta tekemistä, kun tämän asian hautomista. Äitille teki mieli soittaa, mutta tiesin sen olevan muuttoapuna, joten en viittinyt häiritä. Olisi sekoittanut vain sen ajatukset... Istuin siis sohvalla ja koetin katsoa telkkaria...
Melko pian kuitenkin annoin tohtori Googlelle diagnoosiluvat ja rupesin lukemaan netin syövereistä jos minkälaista tarinaa. Pikkuhiljaa aloin uskomaan, että kyseessä voisi olla jotain vakavampaakin. En kuitenkaan täysin menettänyt toivoani, edelleen sitä hormonaalista muutosta ensisijaisesti epäilin. Ja onhan niitä vaikka mitä hyviäkin muutoksia olemassa. Ja sehän se kuitenkin olisi se todennäköisin vaihtoehto...
Illalla soitin äitille, kun jollekin piti kuitenkin saada kertoa.
Olin päättänyt odottaa kuukautisten loppumista ja vasta sitten mennä lääkärille. Jospa se kuitenkin olisi vain hormonaalista.

Ultra ja lääkärikäynnin varaaminen

Maanantain mietin, osin vielä tiistainkin.. Tiistaina töissä päätin ultrata patin. Kovin lokeroiselta se näytti, ei ollenkaan mikään nätin sileä ja pyöreä. Halkaisijaltaan se oli jotain parin sentin luokkaa vähän joka kohdasta. Mun silmiini se näytti nestetäyteiseltä, tai ainkin jotain siellä sisällä oli. Ei se vellonut, mutta ei se ihan solidiltakaan näyttänyt.
Kotiin päästyäni varasin samantein seuraavaksi aamuksi lääkäriajan. Hormonaalinen tai ei, niin sen verran puntti jo tutisi...

Gynekologin vastaanotto

Menin keskiviikoaamuna Flamingon Diacoriin. Gyne oli tosi mukavan oloinen vanhempi nainen. Kerroin havainnostani, ja puhuttiin pitkään muistakin mahdollisesti tähän tilanteeseen liittyvistä asioista. Hän kysyi, olenko terve, joten kerroin myös omat kilpirauhasongelma-epäilyni. Mä oon niin tosi pitkään ollut jo väsynyt ja masentunut ja painon kanssa ongelmia ja vaikka mitä, mikä puoltaisi niitä kilpirauhastestejä. Mutta kun oon aina ollut viiterajoissa, niin ei kukaan niihin sitten viitti paneutua. (Se onkin sitten varmaan se seuraava projekti, kunhan tämän saan ensin vietyä loppuun).
Lääkäri palpoi rinnan ja löysi ensin imusolmukkeen... Sitä mä en ollut ite edes huomannut, en palpoiden, enkä ultralla. Muutaman sekunnin kuluttua hän löysi kasvaimen. Se tuntui paljon huonommin, kun on selinmakuulla. Seisten se on paremmin pinnassa.
Lääkäri ei suorilta uskaltanut oikein sanoa mitään, mutta lohdutteli myös, että usein nämä ovat mun ikäisellä hyvänlaatuisia. Ei kuitenkaan ehdottanut, että jätetään asia tähän vaan varattiin sitten mammografiaan ja ultraan aika ja samalla voitaisi ottaa tarvittaessa paksuneulanäytteet.
Kädet täristen lähdin vastaanotolta. Itkuhan siinä kuitenkin pääsi. Imusolmukkeen löytyminen jotenkin sinetöi mulle sen, että ei se ole "vaan joku mitätön patti". Pelkäsin tottakai pahinta.

Kävin vanhempien luona kääntymässä ja itkin. Ehkä ennenaikaista, mutta kuitenkin...
Mammo ja ultra-aika olisi vasta maanantaina 3.3, eli viikonloppuna olisi vielä Mikon häätkin juhlittavana. Jotenkin juhliminen ei nyt ihan hirveenä kiinnostanut, mutta minkäs teet...

Mammografia, Ultra ja Paksuneulanäyte

Tuli se maanantai, vaikka niin sen toivoin jäävän välistä. Häät oli vietetty viikonloppuna ja varmaan aikamoinen party-puupperi olin.. Anteeksi... Asiasta ei kuitenkaan puhuttu vielä julkisesti, vain perhe tiesi tilanteesta.
Töissä olin kertonut vasta keskiviikkona gynellä käynnin jälkeen, että tämmösen olen löytänyt. Hirveen tsemppaavia olivat, tietenkin. Mutta minkäs teet, kun sitä vain aina epäilee kaikista pahinta. Hyvää tarkoittavat kannustukset tuntui toisinaan vähättelyltä. Mutta itsehän niitä suodatin..
Lähdin töistä ajoissa, että ehdin ruuhkassa Tapiolaan. Olin varannut tunnin matkaan ja se tuli kyllä ihan tarpeeseen. Kehällä alkoi autosta kuulumaan kamala meteli.. Pakoputki se siellä huuteli.. Tapiolan suunnalla tein pienen kartanlukuvirheen ja ajoin kertaalleen harhaan. Onneksi huomasin sen heti, joten kävin kääntymässä heti mahdollisuuden tultua. Toka yritys vei mut jo oikealle kadulle, mutta sen Tapiolan Diacorin löytäminen kaikkien tietöiden ja julkisivuremonttien keskeltä oli aika hankalaa. Viimein pääsin perille ja sain autonkin melkein oven eteen. Vähän koetin auton alle kurkkia, kuinka pahalta tilanne vaikuttaa, mutta en mä siellä mitään nähnyt... Mikään ei ainakaan törröttänyt. Ja vaikka olis törröttänytkin, niin en mä sille olis mitään voinut siellä tehdä...

Painelin suoraan ilmoittautumaan röntgeniin, niiin kuin olin ohjeet saanut. Hetken jouduin odottelemaan käytävässä. Ehdin lukea röntgenin historiasta käytävän seiniltä olevista tauluista. Harmi, että siitä ei ihan hirveesti jäänyt mieleen, sen verran paljon kuitenkin jännitti.

Hoitaja pyysi minut pukuhuoneeseen. Ylävartalo paljaaksi ja korut pois. Mammografiasta on aina puhuttu tosi kivuliaana toimenpiteenä, joten olin positiivisesti yllättynyt, kun se ei niin kamalaa ollutkaan. Eihän se tietty kivaa ole, kun rinnat litistetään levyjen väliin, mutta ei se niin kauaa kestä, etteikö sitä kestäisi. Onneksi tosin eka litistettiin tuo terve puoli, niin sai vähän vihiä siitä, paljonko siihen toiseen sitten sattuisi.. Homma oli ohi parissa sekunnissa ja sitten likistettiin uudestaan. Kaikkiaan kaks kuvaa per tissi otettiin.

Seuraavaksi oli ultran vuoro. Lääkäri katsoi suljettujen ovien takana ne mammokuvat ja tuli sitten ultraamaan. Esitteli itsensä ja sanoi suoraan, että ei hyvältä näytä. Sain nähdä ultran samalla, ja ihan samalta se näytti, kun mitä munkin ultraamana. Totesi toistamiseen, että ei tämä kyllä valitettavasti hyvältä näytä.  Hän löysi myös sen imusolmukkeen, mutta ei ollut siitä niin kovin huolissaan - oli kuulemma aika kalkkeutunut. Mene ja tiedä, mitä sillä tarkoitti.

Koepalat otettiin samalla kertaa. Rinta puudutettiin ja sitten biopsiastanssipyssyllä napattiin neljä palasta kasvaimesta. Kyllä se vähän kirpas, mutta ei juuri itikan pistoa enempää. Henkisesti sattui sitäkin enemmän..
Tulokset luvattiin 13.3. Varattiin aika työterveyslääkärille niitä kuulemaan. 10 päivää!!! Ihan liian pitkä aika odottaa vastauksia!!
Kysymyksiä meni päässä ristiin rastiin. Miltä se kasvain näytti, mikä se todennäköisesti olisi? Mikä on kaikista tavallisin hoidopolku tämmöisissä tapauksissa?

Tein päätöksen, että tohtori Googlelta en näitä asioita kysyisi, ennen kun saan virallisen diagnoosin. Pahanlaatuisia kasvaimia löytyy niin paljon ja tarinoita niiden takaa vielä enemmän. Mulla olisi jo toinen jalka haudassa, jos niihin olisin uskonut.

Menin lääkäri käynnin jälkeen suoraan vanhemmille. Kerroin ja itkin.. Isi lähti kattomaan auton pakoputkea. Kai se sai sillä hetken miettimisaikaa. Se on kuitenkin ollut aina se, kellä pysyy jalat maassa. Äiti suhtautuu asioihin vähän erilailla, menee asioiden edelle. Ihan niin kuin minäkin..

Patologin vastaus

Odottavan aika on pitkä.. Mieli vaihteli vahvasta epätoivoiseen ja taas vahvaan. Ei mua kuolema pelottanut, itseasiassa en sitä edes juuri ajatellut. Lähinnä se tuli esiin ihmisten kanssa puhuessa.. Tai siis huonoa sarkasmia viljellessä.. Ei syöpä tänäpäivänä ole sellainen asia, johon kuollaan. Ainakaan ihan heti. Tai ainakaan yleensä. Ja varsinkaan rintasyöpä.
Osasin odottaa, että tulevasta vuodesta tulisi vittumainen ja pitkä. Ja raskas. Ja pelottava. Mutta uskoin kuitenkin, että kyse olisi vain tästä ajanjaksosta. Oli se kasvain mikä tahansa, se hoidetaan ja that's it. Sitten mietitään lisää. Vaikka vahvimmillaan mun ajatuskuvioni oli tämä, niin silti siellä oli takaraivossa se pieni ääni, joka kysyi, että mitäs jos se ei meekään noin..
Masensi, pelotti, harmitti, ärsytti, mutta sitten heräsi myös mielenkiinto. Tavallaan oli aika mielenkiintoista olla mun kengissä. Ei sillä, että tätä roolia olisin ehdottomasti halunnut. Mutta toisaalta tiesin, että olen fyysisesti kuitenkin sen verran vahva, että mulla on mahdollisuudet tämmösen selättämiseen. Saisin siis käydä läpi vaikka mitä ihmeellisiä testejä ja juttuja, kokea ne oikeesti, eikä vaan telkkarista kattoen. Oikeesti oli mielenkiintoista lähestyä asiaa tältä kantilta.

Olin töissä ihan normaalisti. Torstaina mulle oli tullut useampi puhelu Diacorista, mutta en ollut luonnollisestikaan niihin vastannut, sillä ei mulla ole töissä puhelinta taskussa. Miksi ne oli mulle koettanut soittaa? Kylmät väreen ja sellainen ihmeellinen adrenaliinipuuska meni kropan läpi. Inka koetti rauhoitella, että ne varmaan vaan yrittää saada aikaa vaihdettua. Jostain syystä musta ei kuitenkaan tuntunut, että se olis ollut se selitys, mutta olishan se tietty ollut se loogisin vaihtoehto.
Perjantaina en enää pitänyt puhelinta kaapissa, vaan se oli taskussa, heti saatavilla. Ennen klo 9 tulikin sitten se puhelu. Onneksi töissä oli vielä ihan hiljaista, ei ollut ketään tullut sisään. Ajan vaihdosta oli kyse. Mutta he pyysivät mua tulemaan jo samana päivänä vastaanotolle. Lupasin, vaikken vielä tiennyt kuinka sen onnistuisin järjestämään...
Puhelun jälkeen aloin järjestämään lisää porukkaa töihin, tai lähinnä, että iltavuoro tulisi pari tuntia aikaisemmin töihin. Onneksi se järjestyi näin lyhyellä varoajalla.
Äitille soitin ja pyysin, että se tulis mukaan kuulemaan vastauksia. Ne lupas tulla hakemaan mut töistä.
Mentiin sitten suoraan Pitäjänmäkeen. Lääkäri oli ajoissa ja päästiin heti melkeinpä sisään. Kysyin ihan ensimmäisenä, että onko sillä huonoja uutisia ja hän vahvisti.
Tavallaan se käynti oli ihan miellyttävä, vaikka en juurikaan paljon mitään infoa oikein saanut. Laitettiin lähete kunnalliselle puolelle ja kuulemma yleensä sieltä ollaan muhun kahden viikon sisällä yhteydessä ja kerrotaan lisää aikatauluja. Tyypillisesti tämmöset leikataan kolmen viikon sisällä, joten elämä muuttuu aika nopealla temmolla.
Lääkäri oli tosi empaattinen ja tarjosi sairaslomaa alkaen heti. Otin lapun vastaan, mutta kysyin samalla, että saanko olla töissä. Sain myös nukahtamislääkkeet, joita itse oikeastaan toivoin. Tulisi varmasti tarpeeseen, sillä iltaisin mielen valtaa kaiken maailman asiat..

Menin lääkärikäynnin jälkeen pistäytymään vielä töissä. Ja olihan mun autokin sieltä haettava. Olo oli aika epätodellinen, mutta samalla helpottunut. Nyt ei tarvinnut arvailla. Mulla oli diagnoosi. Kyseessä oli siis duktaalinen karsinooma, gradus 3. Eli aggressiivinen yksilö.
Töissä oli kiire, mutta ehdin vaihtaa pari sanaa Sallan ja Kirsin kanssa. En jäänyt töihin, eikä varmaan kukaan sitä odottanutkaan...

Illalla päätin tulla ulos kaapista ja tein päätöksen, että tästä ei tulisi mikään salainen operaatio. Mulla ei ole mitään hävettävää, en ole tätä itselleni aiheuttanut, eikä mun tarvi tätä mitenkään peitellä. Päin vastoin, jos minä puhun ja kerron asiasta rehellisesti ja avoimesti, saatan olla jollekin toiselle avuksi. Ja koska mun tapani käsitellä asioita on puhua ja kirjoittaa, niin miksen siis niin tekisi. Ja kun edessä on vielä pitkä ja kivinen tie kaikkine muutoksineen, niin.. no, tavallaan halusin ne itselleni myös jotenkin dokumentoida. On sentään kyse jollain tavalla aika isosta asiasta pienen ihmisen elämässä...

Heti maanantaina tuli puhelu Kirurgisesta sairaalasta. Sain magneettikuvausajan, lääkäreiden tapaamisajan (kirurgi, anestesialääkäri, sairaanhoitaja, fyssari) ja leikkausajan. Nyt alkais tuulemaan... Ja samalla sain syöpähoitajan puhelinnumeron, jos tulisi jotain kysyttävää.

Mageneettikuvaus

Menin 17.3 päivällä Jorviin. Olin hyvissä ajoin ja silti noin puoli tuntia ennen mun aikaani lääkäri soitti ja kysyi, josko pääsisin aikaisemmin. Olinhan jo sairaalalla, joten etsiydyin oikeaan paikkaan.
Sain ensikosketuksen sairalakarderoobiin, kun hoitaja käski vaihtamaan vaatteet. Alushousut ja sukat sai jättää, kaikki muu pois. Ja ah niin ihana vaalean sininen sairaalapaita päälle.
Hoitaja kanyloi mut ja kertoi mitä olisi edessä. Tuubissa puoli tuntia liikkumatta. Sain valita radiokanavan, mitä kuunnella. Jossain vaiheessa laitettaisi varjoainetta kanyylin kautta..
Sitten vain vatsalleen lavitsalle - tissit aseteltiin niitä varten oleviin kuppeihin. Harvoin sitä makaa puhtaasti rintarangan päällä. Tuntui, että kroppa liikkui ihan tolkuttomasti, kun hengitti. Pää aseteltiin sellaseen hierojan pöydän koloon, tosin, olin niin lyhyt, että mulle piti keksiä vähän toisenlainen pään tuki. Ei ollut hirveen miellyttävä. Jossain vaiheessa alkoi niskat väsymään..

Kädet "sidottiin" kylkien viereen, tosin se putki itsessään tuki käsiä aika hyvin. Jaloille tuli sentäs peitto, mutta vähän viileä siinä ehti puolen tunnin aikana tulla.
Kone piti melkoista meteliä ja vaikka mulla oli kahdet kuulosuojaimet (joista alemmista sen radion olis pitänyt kuulua), kuulin radiota vain aika ajoin pieniä hetkiä kerrallaan koneen mekastaessa vähemmän... Ajattelin, että jossain vaiheessa iskisi ahtaanpaikankammo, mutta ei siinä mitään hätää ollut. Näin siitä päätuen ali vähän, en varsinaisesti huoneeseen, mutta niin, että tiesi, ettei se ole umpituubi. Laskin koneen ääniä, arvioin kauan on jo kulunut. Pelasin "arvaa biisi" -peliä itsekseni, sen verran, mitä siitä radiosta kuului.. Varmaan kymmenen minuutin päästä alkoi kutittamaan poskeen ihan kauheesti.. Ei kovin kivaa..
Jossain vaiheessa tuli hetken hiljaista, sitten tuli hassu kylmä olo käteen. Luulen, että siinä vaiheessa tuli se varjoaine. Ja taas kone jatkoi mekastustaan.
Selvisin, puoli tuntia meni ja pääsin pois putkesta. Ei se kivaa ollut, mutta olihan taas yksi kokemus elämässä lisää :D
Hoitsu otti kanyylin pois ja kehotti juomaan päivän aikana paljon nestettä, että varjoaine poistuisi elimistöstä. Vaihdoin vaatteet ja pyysin saada nähdä ne kuvat. Hoitsu mulle ne näytti. Melkoinen möntti siellä rinnassa oli. Näytti suppilolta, mikä menee suoraan kohti rintakehää. Mutta se oli vaan sen varjoaineen kulkureitti.
Siinäpä se.. Outo fiilis. Ei oikein tiennyt, mitä pitäisi ajatella. Ei ollenkaan tuntunut, että tää tapahtuisi mulle. Ihan kun seuraisin jonkun toisen elämää vierestä. Jotenkin niin epätodennäköistä. Oliko olo ollut toinen, jos olisin kokenut itseni jotenkin kipeeksi? Että siihen rintaan olis jotenkin koskenut?
Joka aamu kuitenkin olin kokeillut, että se möhkäle on edelleen siinä.. Jotenkin sitä vain toivoi, että joku aamu se ei oliskaan ollut. Ei sitä oikein palpoida uskaltanut, kun.. kun se oli niin inhottavan tuntuinen.. Kuin loinen mun sisällä. Halusin sen pian pois, mutta silti, se ei ollut todellinen...
Illalla ahdisti.. Raivostutti.. Harmitti hirveesti.. Harmitti, miten paljon tää vaikuttaa kaikkiin muihin. Miten paljon aiheutan toisille mielipahaa ja huolta. Töissä joutuvat tekemään ylimääräistä, että sinne saadaan sijainen, sillä se sinne eittämättä pitää ottaa. Mutta kun en edes tiedä, kuinka pitkäksi aikaa.. Kaikki on vielä jotenkin hämärän peitossa..
Miten paljon ihmiset kokevat surua toisten puolesta. Olisi paljon mukavampi kertoa, että mä lähden reissuun nyt määrittelemättömäksi ajaksi. Toki, sekin vaikuttaisi töissä, mutta luultavasti kuitenkin useampi ihminen olisi iloinen mun puolesta. Nyt tää kaikki on vaan negatiivissävytteistä... Ahdistaa, raivostuttaa!!!

Kirurgia tapaamassa, leikkauksen suunnittelu - Kirurginen sairaala

26.3 menin Kirurgiselle sairaalalle tapaamaan lääkäreita ja kuulemaan, miten homma etenisi. Pyysin äitin mukaan lisäkorviksi. Ja samalla toivoin, että äiti saisi vähän mielenrauhaa, kun se kuulisi, miten asiat etenee. Sille taisi tulla enemmän tietoa päivän aikana ja oli varmaan enemmän sulattelemista. Ainakin musta itestäni tuntui siltä...
En halua myöntää olevani rasisti, nytkään, mutta en voi sille mitään, että pieni pala nousi kurkkuun kun sellainen Uralin uros kutsui meidät huoneeseen. Kirurgin nimi meni multa ohi, mutta sittemmin olen kuullut, että hän on yksi Suomen taitavimmista rintakirurgeista.
Kirurgi kysyi, kuinka haluan leikkauksen tehtävän? Koko rinnan poisto vai osapoisto? Olin ehdottomasti koko rinnan poiston kannalla, sillä uusimisriskit osapoistossa olisi huomattavasti isommat. Ja sama se olisi, kun en kuitenkaan mitään silikonia haluaisi. Hetken päästä ilmoille lensi myös vaihtoehto välittömästä rinnan rekonstruktiosta, samassa leikkauksessa. Siihen en ollut ollenkaan osannut varautua.
Alun perin leikkauspäivä oli sovittu 4.4. jolloin olisi siis tehty vain rinnan poisto. Sitten tuli vaihtoehto, että 25.4 voitaisi tehdä uusi rinta. Musta se meni niin pitkälle, kun henkisesti sitä oli jo jotenkin laskenut tuohon 4.4. varaan. Alettiin tekemään papereita neljännen päivän varalle, kun jonohoitaja tuli huoneeseen ja jutteli pari sanaa lääkärin kanssa. Ilmaantui mahdollisuus, että uusi rinta voitaisi rakentaa jo 8.4. Hämmennys, häkellys, ihmetys...
Sain pari minuuttia aikaa miettiä, mitä tehdään. Kellään ei ollut antaa suosituksia puolesta tai vastaan. Olisin niin kovin halunnut kuulla eri vaihtoehdoista, eri leikkausmahdollisuuksista. Mutta, vastasin parhaan tietämykseni mukaan ja niin leikkauspäivämääräksi sovittiin se 8.4.
Kävin vielä juttelemassa sen jonohoitajan kanssa, joka on pitkän kokemuksen omaava sairaanhoitaja. Hän selitti meille noin pääpiirteittäin tulevaa aikataulua: leikataan, siitä kuukauden päästä alkaa sytot, joita kestää 6*3viikkoa. Sitten tulee säteet, yleensä 5*5 viikon ajan (yht 25 kertaa). Sitten olisi vuorossa 5-10 vuotta hormonikorvaushoitoja. Jep, näillä mennään...
Sain jo seuraavalle päivälle ajan Töölön plastiikalle ajan tapaamaan toista kirurgeista, kun tämä Uralin uljas ei nyt sitten ollutkaan mukana leikkauksessa, kun olin valinnut sen välittömän rekonstruktion.
Ennen kotiin lähtöä kävin vielä luovuttamassa pari pisaraa verta Kirran labrassa.

Plastiikkakirurgin tapaaminen - Töölön sairaala

Lääkäri oli myöhässä... kuinka ollakaan. Käytävä tyhjeni pikkuhiljaa. Meitä oli enää mun ja äitin lisäksi yksi ihminen odottelemassa lääkärille pääsyä. Se toinen meni toiselle lääkärille. Oltiin siis tän plastiikan vikat potilaat..
Maija Kolehmainen. Oikein miellyttävän oloinen lääkäri. Kertoi pääpiirteittäin, mitä olisi tiedossa. Vasen rinta kokonaan pois, ihoa säästäen. Oikeasta reidestä otettaisiin yksi pieni lihas sisäreiden puolelta ja siitä muokattaisi mulle rinta. Samalla pienennettäisiin oikeaa rintaa, jotta olisivat suunnilleen saman kokoiset. Reiden lisäksi olisi vaihtoehtona tehdä rinta selkä- tai vatsakielekkeestä. Selän osalta tuli puheeksi, että sitten olisi kiipeily hankalampaa. Ja vatsan kohdalla oli jokin ligamentti mulla niin lähellä, että sieltä ei olisi kovin helposti saanut sopivaa palaa :D Niinpä päädyttiin reiteen..

En oikein ollut osannut itkeä ennen tätä hetkeä. En tiedä, mikä sen mulla laukaisi edellisenä iltana, mutta jotenkin ne padot vain aukesi. Ei edelleenkään tuntunut siltä, että tää tapahtuisi mulle.. Mutta silti.. Kai se oli se runnellun kehon pelko. Tavallaan helpotti, että saan samassa leikkauksessa uuden rinnan. Ei tarvi sitä sitten erikseen teetättää joskus vuosien jälkeen. Ei tarvitsisi elää rinnatonta elämää.. Mutta silti, pelko siitä, minkälainen rintavarustus mulle tulisi, kuinka rujolta se näyttää.. Pelotti. Sen siitä saa, kun on aina sanonut rintojen olevan vaan tiellä.. Nyt niistä silpastaisiin osa pois... Jotain hyvääkin siis, kai?!

Leikkausta edeltävä päivä

7.4.2014... Mentiin kahdeksaksi Meikkuun vartiaimusolmuketutkimusta varten. Ilmottauduin isotooppiyksikköön. Hetken jouduin odottelemaan. Sitten mut kutsuttiin sisään. Lavitsalle makaamaan, radiologi kuvasi rinan ja piirteli pisteitä. Pisti lääkkeen suoraan rinnan pattiin - auts. Olin vapaa seuraavan parin tunnin ajan. Päätettiin hyödyntää tilannetta käymällä tällä välin labrassa. Melkein se kaksi tuntia siinä menikin, kun siellä kumminkin sai jonkin aikaa jonotella. Paluu alakertaan. Odottelua tovi.. Vuorossa oli se varsinainen gammakuvaus. Kuvia otettiin useampi eri suunnista. Koneen "katto" tuli ihan melkein nenään kiinni. Radiologi ehdotti pitämään silmät kiinni, ettei ala ahdistamaan, mutta pakkohan mun oli vähän kurkkia.. Hetken päästä kaikki oli ohi. Sain kroppaani pari ruksia lisää. Nyt oli merkattu kasvain ja neljä näkyvää vartijaimusolmuketta.
Vartijaimusolmukkeet on siis niitä, joihin kasvaimesta ensisijaisesti lähtisi syöpäsolut kulkeutumaan. Ne poistettaisi leikkauksessa ja tutkittaisi leikkauksen aluksi. Jos niistä löytyisi syöpäsoluja myös muut imusolmukkeet kainalosta poistettaisi.

Siirryttiin Töölöön lounassämpylöiden jälkeen. Pieni kävely teki hyvää, vaikka ei se mieltä juuri rauhoittanut.

Töölössä menin ensin valokuvaan. Ihan tavallisella kameralla :D Kuvia otettiin vähän joka suunnasta, edestä, takaa, sivusta, kädet ylhäällä, kädet alhaalla, sieltä sun täältä.
Sitten tapasin anestesialääkärin. Oikein mukava lääkäri, joka kertoi käytettävistä lääkkeistä ja yleensäkin nukutuksesta. En enää muista, millä se sanoi mut narkkaavansa, mutta tuttuja aineita ne pääasiassa oli.. Seuraavaksi tapasin fysioterapeutin, joka mittasi käsien pituuden ja ympärysmitat useammasta kohtaa. Mitattiin myös käsien puristusvoimat (v:32kg, o:35kg). Hän tulisi mua sitten osastolla ohjeistamaan, kuinka kättä jumpattaisi, yms.

Sitten taas odotettiin. Mun piti vielä tavata kirurgit. Odotettiin useampi tunti.. Menin kysymään hoitsulta, että kauanko vielä joudutaan odottamaan. Meijät oli unohdettu... Toinen kirurgeista (se ketä en vielä ollut tavannut) saatiin kiinni ja hän hyppäsi saman tien taksiin. Meni siinä vielä kolme varttia kuitenkin.
Erittäin mukavan oloinen vanhempi kirurgi Katarina Svarvar. Hän kertoi omalta osaltaan leikkauksesta ja piirteli iholle vihreällä tussilla leikkausviivoja. Vähän tosta ja vähän tosta.... Oli varsinainen kartta iholla...
Sitten vain kotiin odottelemaan leikkausta.. Syöminen pitäisi lopettaa klo 24 yöllä. Pari desiä nestettä saisi juoda ennen aamu kuutta.. Eikä sitten mitään muuta...

Viimeisen kuukauden ajan päässä oli pyörinyt vain syöpä. Ja seuraavan päivän leikkaus jännitti jo tosi paljon.. Pelotti. Vaikka kuinka yritin edelleen suhtautua asiaan sillä samalla mielenkiinnolla, että saa kokea nää kaikki jutut, niin silti pelotti. Ei sitä oikein voi pelkoa kytkeä pois päältä... Ei mua varsinaisesti leikkaus pelottanut vaan lähinnä leikkausta seuraavat kivut ja epämukavuus. Ja kaikki mitä sitten tapahtuisi.. Epävarmuus, tuntematon..
Ilta meni jotenkin sumussa.. Pakkasin tavaroita sairaalaan.. Eipä sinne paljon tarvitsisi ottaa, mutta puhelin ja täbi ainakin ja laturit. Ja joku kirja, kaksikin... ja peseytymisvälineet. Ehkei sitä muuta tarvitsisi?
Kissat oli muuttanut jo ennen viikonlopput Myrtsiin. Olin vienyt myös pikkuhiljaa sinne vaatteita ja muuta, mitä voisin tarvita leikkauksen jälkeen. Aattelin, että voisi olla hyvä mennä vanhuksille leikkauksen jälkeen ainakin joksikin aikaa, ettei tarttis yksin kotona olla. Ja kun ei kuitenkaan tiennyt, kuinka rampa sitä olisi. Vai olisko ollenkaan...
Just nyt olisin kuitenkin kaivannut saada ne karvaiset lapset kainaloon, jonkun joka lohduttaa. Pelotti niin pirukseen...