Leikkaus

Vanhemmat heitti mut Töölöön aamu seitsämäksi. Sairaalassa oli kovin hiljaista. Yllättäen ei ollut edes nälkä, vaikka aamulla ei paria desiä enempää saanut juoda. Vähän otin mustaa kahvia ja vettä, en muuta. Jännitti, ehkä vähän pelottikin, ja kuitenkin oli oikeestaan aika mielenkiintoista.
Hissit jumitti, niinhän ne aina, mutta pääsin kuitenkin vitoskerrokseen, osastolle kolme. Ketään ei näkynyt osastolla, kaikki ovet oli kiinni. Kävelin hieman eksyneenä eteenpäin, kunnes tulin hoitajien kopin eteen. Siellä sentään oli joku. Kerroin kuka olen ja miksi tulin. Mut vietiin kakkoshuoneeseen ja sain paikan viisi. Huoneessa oli muitakin, visusti verhojen takana vielä nukkumassa. Koetin toimia hiljaa. Kamat kaappiin ja ah, niin ihana sairaalavaatetus päälle. Repästävät alushousut oli tooosi seksikkäät :) Eikä siinä paidassakaan kehumista ollut.
Sain diapamin. Vähitellen alkoi porukka heräilemään, telkkari meni päälle. Kävin pitkäkseni vuoteelle ja koetin seurata mitä siellä telkkarissa tapahtui. Lääke teki tehtävänsä ja meikäläinen nukahti. Heräsin, kun mua tultiin hakemaan saliin. Pää oli kyllä jo sen verran tokkurassa, että taisin nukkua koko kärräämismatkan.
Valmisteluhuoneessa kävi vilinä. Laitettiin pihoja kiinni ja olivat just alkamassa tippaamaan, kun toinen Kolehmainen tuli piirtelemään mulle viimeiset viivat jalkoihin. Sitten vain lavitsalle makaamaan, tippa suoneen ja ekat aineet. Tuntui, kun olisin mennyt patjasta läpi, semmonen painava tunne. Sitten vintti pimeni.

Seuraava muistikuva on heräämöstä. Huoneessa oli mun lisäksi muutama muu potilas ja ainakin pari hoitsua. Oli ihan kamala jano ja suu rutikuiva. Muistan jutelleeni hoitajan kanssa jotain, ehkä jopa jotain ihan fiksuakin? Mua käytiin tökkimässä rintoihin vähän väliä.
Jossain vaiheessa sanottiin, että on komplikaatio ja täytyy leikata uudestaan. Ne käytti leikkurista jotain outoa nimeä, jolloin kysyin, että viedäänkö mut toiseen sairaalaan. Ei sentäs, vain pari kerrosta johonkin suuntaan. Ok :) Matkasta leikkuriin ei ole valojen välähtelyä enempää mielikuvaa..

Herään jälleen heräämössä. Mulla oli valtimotukos leikatussa rinnassa. Pari tuntia olivat kuulemma joutuneet leikkaamaan. Eka leikkauskin oli kestänyt 8 tuntia..
Heräämössä oli mun lisäkseni joku vanhempi rouva, joka odotteli siirtoa toiseen sairaalaan. Oli ilmeisesti ollut hereillä jo jonkin aikaa. Sillä oli kova kiire päästä pois, oliko höperö, vai kamoissa, vaikea sanoa.
Kysyin jossain vaiheessa hoitajalta, että onko kukaan ilmottanut kotiin, mitä on tapahtunut. Jotenkin olin kuitenkin ajantasalla, että mut oli leikattu uudestaan ja kello on tosi paljon. Osasin jopa kertoa puhelinnumeron faijalle ja hoitsu näppäili numerot. Muistan sanoneeni, että "Oon hengissä". Ja varmaan mä jotain muutakin juttelin. En enää muista. Kello oli jotain 23 nurkilla. Olin vielä muutaman tunnin heräämössä ja 02 mut vietiin osastolle. Valtimokanyylin poiston muistan - se sattui. Ja varsinkin se kompressioside. Käsi tuli ihan kylmäksi.

Nukuin yön levottomasti, heräillen vähän väliä. Ei kuitenkaan ollut kipuja tai muutenkaan mitään erikoisia tuntemuksia. Mua käytiin edelleen tökkimässä rintoihin parin tunnin välein - saattoi olla useamminkin.

Sairaala elämää

Sairaalassa vietin lopulta 10 päivää, alunperin oletetun 5 päivän sijasta... Tuplasin... ;)
Melkoisessa pöhnässä meni aika ja päivät sulautuvat yhteen.. Eipä siellä mitään maata mullistavaa tapahtunut, aikalailla saman kaavan mukaan joka päivä..
Alkupäivinä oli kuumeilua, jopa sen verran, että jossain pöhnän keskellä muistan, että mut kärrättiin keuhkokuviin (9 tai 10.4.). Ilmeisesti niissä ei mitään erikoista löytynyt, koska röntgeniä ei mainita edes potilaskertomuksissa ;)

Ekasta päivästä ei ole oikein mitään muistikuvaa, taisin vain nukkua. Illalla kävi vieraita, vanhemmat, Niko, Anne ja Saara. Muistan, että ne kävi, mutta mitä puhuttiin... Ei mitään käsitystä. Koko huone näytti erilaiselta silloin kun sitten myöhemmin, mitä asiaa muistelin. Sain illalla ekan kerran ruokaa. Taisi maistua, vaikka vatsaan sattui ihan tosi paljon...

Tokana päivänä sain kokeilla kävelemistä. Pari haparoivaa askelta. Vaikeinta oli päästä sängystä ylös, kun istuin kuitenkin reiden haavan päällä. Sattui, joka ikinen kerta!

Kolmannen päivän aamupäivällä jälleen kokeilin kävelemistä ja se teki todella kipeetä.. Haaruksissa viilsi niin pahasti. En silloin sitä vielä tajunnut, mutta myöhemmin huomasin, että haavateipit hiersi ja repi samalla mun ihoa. Jokaisen teipin vaihdon yhteydessä jäi nahkaa mukaan. AUTS!!
Eräs ei niin mukava hoitaja totesi tosi ilkeästi, että mun pitää kävellä, että voivat ottaa katetrin pois. En muista mitä lausetta hän käytti, mutta.. Ei sillä, että olisi laiskuuttani jättänyt yrittämättä. Ei. Se kipu vaan oli ihan hirveä... Itkin ja yritin suoristautua..
Vasta hieman myöhemmin tajusin, että kyse oli niistä teipeistä...

Taisi olla neljäs päivä, kun sain katetrin pois. Pystyin sen verran kävelemään, että pääsin vessaan. Vatsaan koski ja pissaaminenkin oli tosi vaikeeta. Taisi olla opiaattien vaikutusta.

Antibioottia meni suoneen useamman päivän ajan, muistaakseni muutamaankin otteeseen. Välillä taisin saada tablettina. Erilaisia lääkekokeiluja tehtiin, jotta saatiin pidettyä kivut kurissa. Parina päivänä olin ihan pilvessä, mutta lopulta sopiva koktailkin löytyi. Lääkkeiden sivuvaikutuksena vatsa tietysti myös sanoi sopimuksensa irti, joten.. lisää lääkkeitä.. Jonain aamuna oli reilu kymmenen pilleriä puuron kylkiäisenä. Melkoista..

Harjottelin uudelleen kävelemistä, rullailin EVAlla ympäri käytäviä dreenipussit tangossa. Herkullinen näky, ehdottomasti..

Kaksi dreeniä sain aika alkupäivinä pois, kun eritys alkoi vähenemään. Kaksi pidin aina kotiuttamiseen asti. Pirullisen kivuliasta niiden poistaminen. Niinpä pyysin vikana päivänä vahvempaa kipulääkettä, ennen kun annoin dreenit poistaa. Tukka meni ihan pöllyyn, vaan eipä sattunut! Jos mulle joskus laitetaan dreenejä uudelleen, niin varmasti pyydän kipulääkkeet niiden poistamisen yhteydessä. Miksi kärsiä, jos helpotustakin on saatavilla?
Pääsin hetkellisesti kanyylista eroon. Antibiootti vaihdettiin suun kautta.
Edelleen mua käytiin säännöllisesti tökkimässä tissiin, jotta varmistettiin verenkierto. Tuskin niillä muuta intressiä siihen hommaan olisi.. ;)

Kuumetta mitattiin enää pari kertaa vuorokaudessa, jossain vaiheessa taisivat mitata kahden tunnin välein.

14. päivä taitaa olla päivä, jolloin kokeilin Tramalia.. Toivottavasti elämäni viimeisen kerran. Olin niin pöllyssä. Äiti ja Mikko kävi iltapäivällä käymässä. Mulla ei pysynyt horisontti millään paikoillaan, oli ihan kamala olo. Jouduin lopulta pyytämään vielä OxyNormia, jotta kivut pysyisi kurissa. Siinähän sitä koktailia olikin ja taisin simahtaa aikalailla heti, kun vieraat lähti. 

Aah, suihku! Kun on viikon ollut pesemättä hiuksiaan tai muutenkin omassa kuonassaan, suihkua arvostaa aivan käsittämättömän paljon! Pari päivää aikaisemmin multa kyllä pestiin hiukset, että se pahin rasvapehko helpotti.. Mutta yksittäinen shamppoo pesu ei rasvakasassa paljon auttanut. Olinhan toki koettanut itseäni niillä pesulapuilla pestä, mutta kait se on kuonan liikuttamista paikasta toiseen... ;) Helpottaa toki pahimpaan hätään...
Mua auttanut hoitaja oli aivan ihana. Se oli niin iloinen ja positiivinen ja todellakin auttoi. Kävi ilmi, että hän oli sijaistamassa, mikä tietysti on harmi, sillä sellaisen hoitaja olisi missä tahansa vakkarina oikein kaivattu. Tiedä sitten kyynistyvätkö vakkarit, mutta tuota samaa asennetta en kohdannut muissa. Muistin sentään kiittää ja kertoa sen myös hänelle.
Henkilökunta oli pääasiassa erittäin mukavaa ja avuliasta. Jokaisessa ryhmässä on joku, joka ei toimi ehkä ihan yhtä ammattaimaisesti, mutta onneksi sellaiseen hoitajaan törmäsin vain yhtenä päivän (muistaakseni).

Huoneessa oli vaihtelevasti porukkaa, parhaimmillaan kaikki 6 sänkypaikkaa oli varattuna. Mukavia ihmisiä, laaja ikähaarukka, vähän eri vaivojen kanssa. Yksi vanhempi rouva Kotkasta oli kuulemma viettänyt Töölössä jo kolmatta viikkoa. Hänellä oli käsissä syöpä. Rouva piti kyllä osastolla vipinää.. ;) Oikein herttainen, mutta ei ehkä kuuden hengen huoneeseen sopiva.
Toinen vanhempi rouva tuli silmäluomileikkaukseen joskus sairaalaoloni loppuaikana. Oikein mukava muori.
Pari rinnan korjausleikkausta läpikäyvää keski-ikäistä naista oli myös jokusen päivän osastolla. Yhden yön oli myös nuorehko tyttö, jolta leikattiin melanoomaluomia.
Ja sitten, omaksi ilokseni, naapurissa oli erittäin mukava suunnilleen mun ikäinen tyttö, joka vietti siinä myöskin useampia päiviä. Saatiin mielestäni hyvin jutun päästä kiinni. Häneltä oli leikattu vatsalihakset, jotka oli sektion ja synnytyksen myötä revenneet.
Yksityisyyttä oli aika turha odottaa, vaikka verhot siellä olikin. Verhojen läpi kuului oikein hyvin, mitä missäkin loossissa puhuttiin.. Mutta, jotenkin sitä uskoo, että ihmisille tulee sellainen yhteisyyden tunne, että kaikki ollaan samassa veneessä, eikä "kuunnella" mitä toisaalla puhutaan. Tai näin mä ainakin ajattelin ite..

Se mitä tuolla mietin useammankin kerran.. Ihmetytti, ettei sairaala tarjonnut aktiivisesti mitään puheapua. Moni saattaa olla ensimmäisen kerran (tai ainakin pitkästä aikaa) yksin omien ajatustensa kanssa. Kun ei ole mitään varsinaista tekemistä, on aikaa ajatella. Sairaalapastorin puhelinnumero oli seinällä, mutta ei muuta. En tiedä, olisinko varsinaisesti tarvinnut puhua jonkun kanssa, mutta mieli oli kyllä ajoittain aika sekaisin erilaisista tunteista. Pelotti ja toisaalta oli tosi turvallinen olo. Tiesin, että musta pidetään huolta, kivut lievitetään, jne. Siinä mielessä kotiin lähteminen vähän jännitti.. Mitäs jos kotona tulisi niin kovat kivut, ettei ne kotilääkkeet auta. Tai että menee jotain muuta pieleen. Syöpä tietysti muutenkin mietitytti, miten se muuttaisi mun elämäni. Sairastuisinko uudestaan joskus, vai pääseekö tästä kerralla eroon.. Hirveesti ajatuksia, joita olisi ehkä voinut olla kannattavaa jonkun kanssa purkaa. Toisaalta, enpä usko, että mitään traumaattista jäi sairaala-ajasta, joten.. Ei se myöhemminkään haitallista ollut :D

Niin vain koitti viimein sekin päivä, että kotiutumisesta tuli puhetta. Halusivat varmasti saada sairaalan mahdollisimman tyhjäksi pääsiäistä silmällä pitäen. Ja ymmärtäähän sen.
Meidän huoneesta pääsi varmaan kaikki muut kotiin, paitsi se vanha rouva, jolta oli silmäluomet leikattu. Olisi hänkin päässyt, mutta hänellä ei ollut ketään pitämässä huolta. Ihanaa, että näin kuitenkin joustetaan :)
Kun kotiutuksesta tuli puhe, alettiin myös puhumaan dreenien poistosta. Aluksi mietittiin, että lähden dreenien kanssa kotiin, koska erittäminen oli vielä niin runsasta. Sitten pähkäiltiin, että kuinkahan kauan niitä malttaa minussa pitää, kun kuitenkin ovat jo 10 päivää paikoillaan ollut. Tultiin siihen lopputulokseen, että dreenit otetaan. Ja tietysti tässä vaiheessa minä vaadin saada sitä kipulääkettä. Taisin saada tuhdimman Oxyn, joten kun sitten myöhemmin dreenit otettiin pois, tunsin vain pientä ikävää painetta, mutta en yhtään kipua. Ensimmäisellä kerralla oli tuntuntut siltä, että joku yrittää kiskoa rintalihaksen sitä tuubia pitkin... Taisin itkeä ja kirota, mutta minkäs teet - se sattui niiiiiin kovin..
No, kun sitten olin saanut vahvemmat kipulääkkeet, alkoi toinen lääkäri epäilemään, että voiko mua sittenkään kotiuttaa.. Kun ei niillä lääkkeillä voi oikein kotiin pistää. Oli jonkinlainen informaatiokatkoa, mutta viimeinkin selko tuli, miksi sitä lääkettä mulle oli annettu. Sain kun sainkin lähteä KOTIIN!!!